Ja taas mennään…
Kevään melontareissuissa tuntuu olevan nyt lähes jokaisessa jotain omaperäistä. Viimeisimmässä reissussa kahden melojan kajakit kaatuivat melontamatkalla. Tällä kertaa reissu sai surumielisiä piirteitä: tällä kertaa melontareissun aikana löytyi ruumis. Ruumiin löytyminen hieman viivästytti ja muutti matkasuunnitelmia. Osin näytti jo siltä, että koko matkasta luovuttaisiin.
Extremenkaipuiset seikkailijat saavat varmasti ähellystä koko rahan edestä tällä reissulla
10,5 km
Huhtikuu
5h
Katso tästä reittikartta
paikalle poliisit ja ruumisauto
Kevään kolmannesta reissusta oli tarkoitus tehdä 27 kilometrin pituinen puhinasessio. Veimme kajakit Jokelan vankilan lähelle Tehtaankadun päähän ja lähdimme viemään toista autoa lopetuspaikkaan Palojoentielle Nurmijärvelle. On syytä huomioida, että sekä Vantaanjoki että Palojoki kulkevat molemmat Palojoentien alitse ja etäisyyttä uomilla on toisistaan vain 1,5 km. Kyseinen etäisyys on pitkä matka kantaa kajakkeja jos erehtyy laskemaan kajakit väärään jokeen.
Palasimme takaisin Jokelan vankilalle ja heitimme kajakit veteen. Edellisellä reissulla Espoon Glimsinjoella jouduimme melomaan 1,5 km ennenkuin alkoi tapahtumaan. Silloin koski yllätti ja heitti kajakit nurin. Tällä melontakertaa ehdimme meloa vain 300 metriä kun kuului huuto: ”RUUMIS!”
Joen penkalla noin 5 metriä joesta makasi mieshahmo kietoutuneena puun ympärille. Yritimme huutaen saada kaverin herätetyksi, mutta liikahdustakaan ei tapahtunut. Hengityksen aiheuttamaa liikehdintääkään ei erottanut. Oli pakko nousta kajakista ja käydä tarkistamassa tilanne.
Maassa makaava hahmo oli noin 60-vuotias ja jossain vaiheessa elämän nurjaakin puolta nähnyt. Ehjät ja puhtaat vaatteet paljastivat, ettei hän ollut kuitenkaan alkkis, deeku, alias alkoholisti. Kosketin melalla käsivarteen, mutta minkäänlaista reaktiota ei tullut. Yritin kuunnella lähietäisyydeltä hengitystä, mutta sitä ei kuulunut. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa hälytyskeskukseen. Pääsimme hälytyskeskuksen jonotukseen…
Jonotuksen jälkeen pääsimme päivystäjän juttusille ja hän pyysi tarkistamaan onko uhrin jäsenet jo kangistuneet. Innokkaana lähdin kokeilemaan käden taipuvuutta. Kun se oli todettu jäykäksi päivystäjä päätti lähettää partion paikalle.
Koirapartio saapui parinkymmenen minuutin kuluttua ilmoituksesta. Koira tosin jäi vielä autoon odottamaan siksi aikaa kun ohjasimme poliisi-sedät tapahtumapaikalle. Lisäjännitystä poliisien opastukseen tuli siitä, että olimme luvatta Jokelan vankilan mailla, sillä joki kulki vankila-alueen halki. Luvatta siellä oli ollut myös menehtynyt henkilö. Kieltokylttejä ei tosin näy joelta käsin, joten sitä voidaan kai pitää lieventävänä asianhaarana.
Poliisit eivät olleet kiinnostuneita meidän rikoksestamme, vaan alkoivat tutkimaan ja keräämään uhrin omaisuutta. Lompakko löytyi rinteestä avaamattomana ja taskusta löytyi kotiavaimet sekä papereita. Enempää emme jääneet seuraamaan tilannetta, sillä pääsisimme jatkamaan matkaa ilman kamarilla käyntiä.
Palojoki kulkee Nurmijärvellä tulva-aikanakin kapeana ja matalana. Kesällä ja syksyllä reittiä on oletettavasti mahdotonta kulkea veden vähyyden vuoksi. Joki on melojalle sekä hermoja raastava kuin erittäin mielenkiintoinen. Vastakohda johtuvat siitä, että joki on äärimmäinen mutkikas ja joka toinen käännös tuntuu olevan u-käännös. Hermot taas palavat loppuun risukkoihin sekä kaatuneisiin puihin. Ja kaatuneita puita on paljon. Erittäin paljon. Mieleen tulee jopa aikaisempi Tuusulanjoen tuskainen taivallus, jonka Palojoki melkein ylitti. Olimme varanneet melontaa reilusti aikaa, mutta loppujen lopuksi kykenimme melomaan ennen pimeäntuloa vain 10,5 km koko 27 kilometrin suunnitelmastamme.
Palojoki alkaa Hyvinkään eteläpuolelta, mutta sen melottava osuus alkaa Jokelan pohjoispuolelta, aloitimme oman reissumme Jokelan vankilan kohdalta (Tehtaantie), jossa kajakit sai mukavasti vesille. Autolle löytyi paikka viereisen pumppaamon pihalta.
Muutamat ensimmäiset sadat metrit ennen junaradan alitusta ovat helppoa suvantomaista
maisemaan, jokunen risukko/kaatunut puu tuohonkin tietenkin mahtui. Junaradan alikulkeva tunne on yksi pisimmistä johon olemme reissuillamme törmänneet, pituutta on ehkä vajaa sata metriä. Heti tunnelin jälkeen alkaa ryteikkö, jonka ohitimme maitse, tämän jälkeen pääsimme etenemään satakunta metriä, jolloin oli jälleen kerran noustava kajakeista, edessä oli kymmeniä metrejä kivikkoista koskea, joka oli fiksuin ohittaa maitse. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä paikalla sijaitsi myös pieni hylätty ”hökkelikylä”.
Hökkeleiden jälkeen eteneminen helpottui, muutamiin pienempiin ryteikköihin teimme melottavan aukon, mutta aivan varmisti niitä tuonne siitä huolimatta jäi. Muutamat pikkuiset kosket hieman hidastivat matkaa, kesällä näistä ei edes kannata yrittää päästä meloen. Toki täälläkin oli vielä useita kaatuneita puita hidastamassa matkaamme.
Matka ruumiinlöytöpaikasta Vanhan Hämeentien sillalle kesti yli neljä tuntia, joten aikaa kannattaa tälle varata riittävästä. Pelto-osuudet olivat melko hyvässä kunnossa, mutta heti kun reitti kulki metsän siimeksessä, tarkoitti se sitä että eteneminen oli tuskaisen hidasta. Matkan aikana oli nousimme kajakista kymmeniä kertoja, välillä oli pitkiäkin pätkiä ryteikköjä, jotka ohittelimme milloin mistäkin.
Loppumatka Terrisuontielle kulkee pääasiassa peltojen välissä, mutkia Palojoesta löytyy harvinaisen paljon, mutkat ovat muista joista poiketen erittäin jyrkkiä ja niitä oli todella tiheästi. U-käännöksen jälkeen oli usein heti toinen u-käännös. Mutkat eivät kyllä nopeuttaneet vauhtia, mutta ne yhdessä vaihtelevien maisemien kanssa tekivät reitistä mielenkiintoisen. Reitti ei sovellu kesämelomiseen, mutta kevättulvien aikaan tämä on periaatteessa melottavissa.
Hitaan etenemisen vuoksi jouduimme perumaan loppuosan matkasta ja tilaamaan taksin autollemme.
Klikkaa Helsingin sanomien juttu isommaksi!
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!